Sistergirl

Olen tiennyt lapsesta saakka olevani lesbo. Kun oli 16 hyppäsin Sydneyyn menevään bussiin. Ensimmäiseksi menin Ruby’siin, se oli Australian ensimmäinen lesboklubi. Minun oli pakko lähteä täältä, koska länsi-Australia oli maan hirveimpiä paikkoja olla homo tai lesbo, lakien suhteen, ankarien lakien. Se oli sortoa; poliisit, hallitus, kaikessa oli kyse alistamisesta ja omaan laatikkoon pakottamisesta.

Nykyään minua ei pelota mennä minnekään Australiassa ja sanoa olevani lesbo. Olen elänyt koko elämäni, en pelkää, olen oma itseni.
Asetuin Southern Crossiin, koska vuokra oli halpa. Se on pieni paikka, oikea painajainen. Ei ole ketään lesboja, homoja tai transihmisiä tai jos on niin he ovat vielä kaapissa. Ja ainoastaan kuusi-seitsemän aboriginaalia – se on hyvin eristävää.
Matkustan usein käymään Perthissä vain päästäkseni ulos.
Kun menee syrjäseuduille, näkee Australian rumemman puolen. Ihmiset yhä haukkuvat sanoilla Abo ja Dyke ja sanovat luonnottomaksi. Tapahtuu sitä kaupungeissakin, mutta ei yhtä näkyvästi.

Sistergirl (”siskotyttö”) on vanha aboriginaali sana, siskoni, minun siskotyttöni, se sana kertoo kaiken. Se on niin kaunis sana. Se on hellittelysana, jota myös heterot aboriginaalinaiset käyttävät. Yksi äideistäni Pilbarassa on Yindjibarndien vanhimpia ja hän sanoi minulle ”Rakkaani, meillä on ikivanha sana, doomble, jota käytettiin kuvaamaan miehiä, jotka harrastivat seksiä miesten kanssa. Sinulla on joitakin isiä, jotka tunnettiin yhteisössä doombleina, he olivat initioituja miehiä ja heitä kohdeltiin kunnioituksella, tämä oli silloin kun olin nuori.” Nykyään doomblea käytetään haukkumasanana nuoria aboriginaalimiehiä kohtaan. Ja jotkut sanovat, että sellainen ei ole osa meidän kulttuuriamme.

Sistergirl on sana, joka tunnustaa meidät naispuolisiksi. Meidän yhteisössä sistergirlit nähdään ja hyväksytään naisina. Me teemme naisten roolien mukaisia tehtäviä yhteisössä, kuten lastenkasvatusta. Me emme välttämättä kaikki pukeudu naisiksi tai pyri korjaamaan sukupuoltamme, koska ei ole kyse fyysisestä olemuksestamme vaan henkisyydestä. Pelkkä kukka korvan takana voi riittää tunnistamaan sistergirlin. Meille LGBTI-yhteisössä sistergirlistä on tullut poliittinen sana, joka auttaa meitä kamppailussa tulla tunnistetuiksi itsenämme. Sanalla sister on niin paljon erilaisia merkityksiä.

Jossain vaiheessa näin drag-esityksiä ja päätin että minäkin halusin olla tuollainen, tyylikäs ja kaunis tanssiessani lavalla. Esiinnyin drag-esityksissä täällä Perthissä ja päädyin tanssimaan kokonaan miehistä koostuvassa revyyssä. Minä olin keskellä, koska olin pisin ja pystyin pitämään strutsinsulkaviuhkaa korkeimmalla ja ne tärisivät valojen alla. 19-vuotiaana menin Sydneyyn ja löysin paikan, jossa tunsin oloni turvalliseksi ja siellä loin Vanessan.

20 vuotta sitten osallistuin HIV-AIDS konferenssiin Queenslandissa positiivisen nuoren miehen kanssa ja sen aikana osallistuin seksuaaliterveyttä käsittelevään foorumiin ja kysyin puheenjohtajalta ”Mitä te teette seksuaaliselle hyväksikäytölle ja sen vaikutuksiin homo-, trans/Sistergirl-yhteisöissä?” Ja, lyhyesti sanottuna, minut äänestettiin puheenjohtajaksi koko kansallisen yhteisön valtavalla 97% äänimäärällä.

Homomiehet vihasivat sitä, siis vihasivat aivan vitusti, että joku ei-mistään-kotoisin oleva sistergirl oli nyt kansallinen puheenjohtaja. Minun asemani myös juurrutti sistergirlien kamppailun alkuperäiskansojen homo- ja trans/sistergirl-yhteisöön. 20 vuotta sitten meidän oli kamppailtava kahta kauheammin, koska alkuperäiskansojen homomiehet eivät tukeneet meitä ja alkuperäiskansojen homonaiset eivät halunneet, että heidän asioistaan puhuttaisiin meidän LGBTI kontekstissa. Onneksi nykyään meillä on toimivat yhteistyökanavat.

Lähetyssaarnaajat ja kirkko toivat tullessaan sanan, joka on piinannut kansaamme ja se sana on häpeä. Se on roikkunut ympärillämme sukupolvien ajan. ”Häpeä, häpeä, häpeä että olet lesbo, häpeä että olet sistergirl, häpeä että olet homomies.” Mitä tuo sana on tehnyt meidän psyykellemme on hirvittävää. Se on tehnyt meidän kansamme hulluiksi, se on ajanut meidän kansamme tekemään itsemurhan.

Koska olemme ensimmäiset australialaiset, olemme taistellet oikeudesta saada johtaa Sydneyn Homojen ja Lesbojen Mardi Gras -paraatia. Taistelu oli jo käynnissä kun olin vielä nuori tytsy eikä se ole vieläkään päättynyt. Meidän on tehtävä itsemme ja asiamme näkyvämmäksi, emmekä voi luottaa valkoisten ihmisten tekevän sitä.

Meidän on katsottava maailmaamme, me tarvitsemme enemmän avoimesti homoja ja lesboja aboriginaaleja ihmisiä aboriginaaliorganisaatioiden hallituksissa ja tarvitsemme enemmän aboriginaaleja ihmisiä LGBTI organisaatioissa. Meidän pitäisi olla mukana, näkyvinä. Yritän sanoa joillekin näistä nuorista ihmisistä, ettet voi vaan istua piilossa ja pelätä mitä muut ajattelevat. Tässä on kyse sinusta! Sinun täytyy elää elämääsi, elää täyttä elämää.

Sistergirl

Jag har vetat sedan jag var barn att jag är lesbisk. När jag var 16 tog jag bussen till Sydney. Jag for rakt till Ruby’s det var Australiens första lesbiska klubb. Jag måste bort härifrån, västra Australien var en av landets värsta platser för homon eller lesbiska, på grund av lagarna, grymma lagar. Det var verkligen kuvande, från polisen, regeringen, i allt handlade det om förtryck och att hålla en instängd.

Nu är jag inte längre rädd att berätta att jag är lesbisk någonstans i Australien. Jag har levt hela mitt liv, jag är inte rädd, jag är den jag är.
Jag bosatte mig i Southern Cross, för at hyran är billig. Det är en liten plats, en riktig mardröm. Där finns inga lesbiska, homon eller transpersoner, eller om det finns så är de inte öppna. Och bara fem sex aborginer – det är väldigt isolerande.
Jag reser ofta till Perth för att komma bort.
När man rör sig i glesbygden, ser man Australiens fula sida. Människor använder Abo och Dyke som skällsord och säger att man är onormal. Nog händer det i städerna också, men inte lika synligt.

Sistergirl (”systerflicka”) är ett gammalt aborginskt ord, min syster, min systerflicka, det ordet säger allt. Det är ett så vackert ord. Det är en ömhetsbetygelse, som också hetero aborginier använder. En av mina mammor i Pilbarassa som är en äldre Yindjibarndi sa åt mig ”Älskling, vi har ett uråldrigt ord, doomble, som användes för att beskriva män som har sex med män. Du har några fäder som var kända i samhället som doomble, de var initierade män och de behandlades med respekt, det här var när jag var ung. ” Nu används doomble som ett skällsord bland unga aborginer. Och en del säger att sådant inte är en del av vår kultur.

Sistergirl är ett ord som definierar oss som kvinnliga. I vårt samhälle ser man och godkänner sistergirls som kvinnor. Våra uppgifter hör till den kvinnliga rollen, som att uppfostra barn. Vi klär oss inte alltid som kvinnor eller strävar efter att korrigera vårt kön, för det är inte vår fysiska uppenbarelse utan vår andlighet som gör oss till den vi är. Bara en blomma bakom örat kan räcka för att bli igenkänd som sistergirl. I HLBTI-sammanhang har sistergirl blivit ett politisktord, som hjälper oss i kampen att bli sedda som de vi är. Ordet syster har så många olika betydelser.

I något skede såg jag drag-föreställningar och bestämde att jag vill vara som dom, stilig och vacker, dansande på en schen. Jag framträdde i drag föreställningar och kom att framträda i en revy med bara män här i Perth. Jag var i mitten, för jag var längst och kunde hålla strutsfjädrarna högst och de darrade i strålkastarnas sken. Sensom nittonåring for jag till Sydney och hittade en plats där jag kände mig trygg, där skapade jag Vanessa.

För 20 år sedan deltog jag i en HIV-AIDS konferens i Queenslandsom stödpeson för en ung positiv man och vi deltog i ett forum om sexualhälsa, jag frågade ordföranden ”Vad gör ni år sexuellt utnyttjande och dess följder i homo-, trans/sistergirl samfundet?” Och för att fatta det kort, jag valdes till ordförande för hela samfundet med massiva 97% av rösterna.

Homomännen hatade det, de hatade det som fan, att nån sistergirl från ingenstans nu var nationell ordförande. Min position rotade sistergirl kampen i ursprungsfolkens homo- och trans/sistergirl samfund. För 20 år sedan fick vi kämpa dubbelt för ursprungsfolkens homomän stödde inte oss och ursprungsfolkens lesbiska ville inte att vi skulle lyfta upp deras ärenden i vår kontext. Som tur har vi nu fungerande kommunikations kanaler.

Missionspredikanterna och kyrkan hämtade med sig ett ord, som har pinat vårt folk, och det ordet är skam. Det har hängt över oss i generationer. ”Skäms, skäms skäms för att du är lesbisk, skäms för att du är en sisitergirl, skäms för att du är homoman.” Vad det ordet har gjort med vårt psyke är förskräckligt. Det har gjort vårt folk galet, det har fått vårt folk att begå självmord.

Eftersom vi är de första australiensarna, har vi kämpat för rätten att leda Sydneys homo och lesbiska Mardi Gras -parad. Kampen hade börjat redan när jag var en ung flicka och den har inte slutat ännu. Vi måste göra oss själva och våra ärenden sedda, vi kan inte lita på att vita människor gör det.

Vi måste betrakta vår värld, vi behöver fler öppna homo och lesbiska aborginiska personer i de aborginiska organisationernas styrelser och vi behöver fler aborginiska personer i HLBTI organisationerna. Vi borde vara med, synliga. Jag försöker säga åt en del av de här unga människorna att du kan inte bara sitta och gömma dej och vara rädd för va andra tänker. Det handlar om dej! Du måste leva ditt liv, leva ett fullt liv.synliga. Jag försöker säga åt en del av de här unga människorna att du kan inte bara sitta och gömma dej och vara rädd för va andra tänker. Det handlar om dej! Du måste leva ditt liv, leva ett fullt liv.

Olen Sami

Äiti, olen Sami

Etkä ole! Tommosta ei puhuta.

Siitä seurasi 40 vuoden hiljaisuus.

Merihevoset on kivoja, voisin olla merihevonen

Koulussa opin että merihevosten uros synnyttää ja hoitaa poikasensa, samastuin niihin.

Kotona opetettiin että synnintekijä joutuu tulimereen. Olin pelko ja häpeä.

Henkinen ja fyysinen väkivalta oli saanut minut jo pienenä unohtamaan kuka olen. Aina oli  joku vahtimassa minut, kaikki poikamaista oli kieletty. En ollut viihtynyt tyttöjen kanssa enkä saanut olla mukana poikien leikeissä. Se mikä olen oli totaalisesti vaiettu, kun paksu musta jääpötkö kurkussa. Kaikki minun energia oli mennyt hengessä pysymisen.

Kaikki väkivalta on kitkettävä pois elämästäni

Läheisyys kuului ainoastaan avioliittoon, ja sitä kaivaten menin 20 vuotiaana naimisiin. Ymmärsin jo ensimmäisten viikkojen aikana että olin tehnyt elämäni virheen, väkivalta oli läsnä alusta asti, mutta vanhollislesadiolaisille avioliitto on kunnes kuolema erottaa. Puolison väkivältaan tuli pitkä tauko kun käytiin pariterapiaa ja allekirjoitettiin väkivallaton sopimus.

Sain lapsen ja kun olimme lapsen kanssa kahdestaan koin ensimmäistä kertaa elämässäni että en tarvinnut olla joku muu. Leikkipuistossa piti ottaa samanlainen rooli kun muut äidit, olisin halunnut olla enemmän kun näkemäni isät oli lastensa kanssa. Siinä vaiheessa alkoi pulpahtaa mieleen vaietut muistikuvat tilanteista jossa olen kokenut sukupuolen ristiriita.

Nyt on pakko lähteä! En voi antaa tämä tapahtua Hannalle.

Kun Hanna oli pieni hänen toinen vahempi alkoi käydä väkivaltaiseksi Hannaa kohti. Siinä kohtaa ei ollut muuta vaihtoehtoa kun erota. Sen jälkeen elettiin Hannan kanssa kauan semmosta mukavaa elämää, ihan tavallista arkea. Kunnes mun tietoon tuli läheisen lapsen hyväksikäyttö rauhayhdistyksen toimijoilta, ilmoitin asiasta poliisille mutta esitutkinta jäi kesken näytön puutteen takia.

Kun synnintekijä on saanut synneistä anteeksi, synti on armomereen upotettu, ja sitä ei saa siitä enää kaivata. Ja jos joku kaivaa, niin asia tulee hänelle synniksi…

Vieläkin se saa saarnata suviseuroissa…

Meen sitten vaikka tulimereen, mun omatunto ei salli minun olla mukana yhteisössä joka sallii lasten hyväksikäyttöä.

Vuosia hyväksikäytön jälkeen, käänteentekijäksi tuli Vaasaan suviseurat jossa oli vieläkin saarnaamassa se saarnaaja joka oli antanut pedofiileille anteeksi. Seuraavana syksynä hakeuduin uskonnon uhrien vertaistukiryhmään.

Olen Sami

Ihastuin yhteen naiseen ja hakeuduin HeSetan ryhmään. Lapsuuden muisto siitä kun kerroin synnyttäjälleni että olen Sami oli palannut mieleen, ja kun mainitsin sitä mua neuvottiin menmään Transtukipisteeseen.

Transtukipisten ryhmässä ekalla kerralla sanoin vielä kastenimeni, seuraavalla kerralla sanoin jo että olen Sami ja kohta hain lähetteen transpolille.

Lääkäri pisti minut heti vaakalle ja sanoi että olen liian lihava, seuraavalla käynnillä heilutti nippu mun papereita jossa mun terveystiedot printattuna ja sanoi että näissä sun epikriiseissä ei sanota kertaakaan mitään sukupuolen ristiriidasta. Ei tietysti sanonutkaan koska minut on ihan pinestä asti vaiennettu. Se aiheutti se että prosessi jumintui, oli pakko mennä yksityisille ihan hengessä pysymiseen takia. Olen jo 4v ollut hoidossa eikä pahimmat dysforiaa aiheuttavat asiat vieläkään hoidettu. Terveys ja elämänlaatu on kärsiyt.

Onneksi minulla on laaja ja monipuolinen ystäväverkko josta pystyn saamaan tukea, ja toivottavasti pystyn muillekin olemaan tukena.

I’m Sami

Jag är Sami

Ei haittaa et kuvat ei mee yhtee

Miä oon Mormoni. Siäl seurakunnas yritän mukautuu, olla näkymätön, esim. piän hametta kirkos. Yhteisön kulttuuri perustuu tosi paljo sukupuolee, usein naiset ja miähet menee eri tiloihi. Jos joku kirkost suoraa kysyis sukupuolestani, ni vastaisin rehellisest et oon muunsukupuolinen, mut en korjaa
jos miut määritellää väärin. Mut en tiiä miten siäl reagoitais. Ehkä ajeltais et se on vaa joku ohimenevä vaihe.
Kirkon pyramidirakenteen takii koen, et en voi jäsenenä vaikuttaa yhteisön asenteisii. Tapaamiset on miulle stressin aiheuttajii, kun siäl eri seurakuntalaiset pitää puheit ja joskus siält voi tulla homofoobisii juttui. Oisin akitiivisemmin mukaan, jos ei ois tät sukupuoli juttuu, mut täl hetkel se yhteisö on menettäny merkityksen. Nyt piän uskontoni henkilökohtasena asiana.

Sateenkaariyhteisös en ite nosta uskontooni esille. Mut jos se tulee keskustelus esii, ni kerron. Jos sateenkaari-ihmiset Suomes tietää jotain mormonikirkosta, ni ne tietää et siäl on homofoobinen kulttuuri. Ajatellaa, et se ei sovi sateenkaari-ihmisille, vaan et pitäis jättää se uskonto.
Sateenkaariyhteisös on se hyvä puoli, et kaikil on sama vaikutusvalta ja voi ite valita oman porukkansa, voi valita ne ihmiset, jotka pystyy näkeen sen yhdistelmän. Mut voi myäs olla tosi vaikeeta löytää ne ihmiset.

En rupee korjaamaa ihmisiä, kun ne tekee väärii oletuksii miun sukupuolest. Se ei satuta minuu, koska tiiän et ihmiset ei vaan tiiä: täs kulttuuris on niin perusasia, et jaetaa ihmiset naisii ja miehii. En miä myäskää ole mormonina kovin näkyvä. Miä oon perheessäni keskimmäinen lapsi, se lapsi johon ei kiinnitetä niin paljoo huomiota. Oon oppin, et helpommal pääsee jos sinuu ei huomata, saa tehä vähä mitä vaa. Mut mietin, et oisko se lapsi kuitenki kaivannu sitä näkyvänä olemista?

On vähä ku oisin rakentamas kahta palapelii yhtä aikaa, mut ei haittaa et kuvat ei mee yhteen. Yleensä ihmiset näkee vaa yhen näist kuvist, jos ees sen. Jos miut nähää kokonaiseen ni
se on positiivinen kokemus. Ei oo yhentekevää et miten miut nähää, mut oon tottun oleen näkymätön ja oon vissii rakentanu jonkuulaisen kilven suojaks. Mut sit kun sen kilven saa laittaa pois, ni on paljo mukavampi olla.

It’s ok that the images don’t match

I’m a Mormon. In the ward I try to blend in and be invisible, ex. wearing a skirt to church. The culture of the community is really gender-based, like often men and women will go to separate rooms. If someone from church were to directly ask about my gender I would answer honestly that I’m nonbinary, but I don’t correct people if they misgender me. But I don’t know how they would react. Maybe they’d think it’s just a phase. Because of the pyramid structure of the church I feel like I can’t influence the attitudes of the community as a member. The meetings are a source of stress for me, when different members give talks and they can say homophobic stuff. I would be more active in the church if it wasn’t for the gender thing, but as of right now the community has lost its meaning to me. Now I keep my religion as a private matter.

In the rainbow community, I don’t mention my religion. But if it comes up in conversation, I’ll tell. If rainbow folks in Finland know anything about the Mormon church, it’s the homophobic culture. There’s an idea that it’s not okay for a rainbow person and that you should leave the church. The good thing in the rainbow community is that everyone has the same influence and you can choose your own groups and the people who can see the combo. But it can also be really difficult to find those people.

I don’t correct people when they make incorrect assumptions about my gender. It doesn’t hurt me, because I know that people just don’t know: in our culture dividing people into men and women is such a basic instinct. I’m not particularly visible as a Mormon either. I am a middle child in my family, the kid that didn’t get a lot of attention. I learnt that it makes things easier when people don’t notice you, you can kinda do whatever. But I wonder if that child would have liked to be a little bit more visible after all?

It’s a little like building two jigsaw puzzles at the same time, but it’s okay that the pictures don’t line up perfectly. Usually people see only one of these pictures, if even that. If I am perceived as a whole, that is a positive experience. It’s not irrelevant how I’m seen, but I’m used to being invisible and I have probably built some kind of a shield for myself. But when I get to set that shield down, I am much more comfortable.

Det gör ingenting att bilderna inte går ihop

Jag är Mormon. I församlingen försöker jag anpassa mig, vara osynlig, t.ex använder jag kjol i kyrkan. Gemenskapens kultur baserar sig väldigt mycket på kön, kvinnor och män går till olika utrymmen. Om någon från kyrkan skulle fråga mig rakt ut, så skulle jag svara ärligt att jag är ickebinär, men jag korrigerar inte om någon definierar mig fel.  Men jag vet inte hur dom skulle reagera är. Kanske skulle de tänka att det är något övergående skede. P.g.a  kyrkans pyramidstruktur känner jag att jag inte kan påverka kyrkan och dens värderingar. Mötena orsakar stress för mig, när där är olika församlingsmedlemmar som håller tal och ibland kan de säga väldigt homofobiska saker. Jag skulle vara mer aktivt medom där inte skulle vara den här köns jgrejen, men nu har gemenskapen förlorat sin betydelse. Nu håller jag min tro som min egen personliga sak.

I Regnbågssammanhang lyfter jag inte själv fram min tro. Men om det kommer upp i någon diskussion så berättar jag om den. Om regnbågsmänniskor i Finlandvet någor om mormonkyrkan så vet de att kulturen där är homofobisk. Man tänker att den inte passar för regnbågsmänniskor, utan att man borde lämna tron. I regnbågssammanhangen finns den goda sidan att alla har samma möjlighet att påverka och man kan själv välja sina egna grupper, man kan välja de människor som klarar av att se kombinationen. Men det kan också vara väldigt svårt att hitta de människorna.

Jag börjar inte rätta folk om de gör fel anaganden om mitt kön. Det sårar inte mig, för jag vet att folk bara inte vet: i vår kultur är det så grundläggande att man delar in människor i kvinnor och män.
Inte är jag heller som mormon särskillt synlig. I min familj är jag mellersta barnet, det barnet som inte får så mycket uppmärksamhet. Jag har lärt mig att man kommer enklare undan om ingen lägger märke till dig, då kan man göra lite adsomhelst.Men jag tänker att skulle det där barnet ändå ha längat efter att bli sett?

Det är lite som om jag skulle bygga två pussel på en gång, men det gör inget att bilderna inte passar ihop. Oftast ser folk bara en av de här bilderna, om ens den. Om jag blir sedd som hel så är det en positiv upplevelse. Det är inte likgiltigt hur jag blir sedd, men jag har vant mig vid att vara osynlig , och jag har tydligen byggt nån sorts sköld som skydd. Men sen om jag får lägga ned skölden, så känns det mycket bättre.